Still alive! I made it! I survived! Tässä sitä vielä ollaan. Eilen ajattelin kyllä muutaman kerran, että en selviä hengissä. Ja minä kun yleensä olen aika lungi tyyppi, joka ei ihan pienestä mene totaaliseen pelkopaniikkin. Mutta eilen oltiin jo minunkin kestokykyni rajoilla. Mutta jälkeenpäin ajateltuna eilinen oli hieno päivä. Olen tyytyväinen, että reissu tehtiin! Ja ylpeä, että selvisin.

 

Lauantain seikkaulusta on kiittäminen Mystery-Peteriä. hän on siis joku Peter, joka laittoi tekstarin: ”If you like to visit waterfalls, hot springs or Maasai village let me know”. Veikkaan, että joku Projects Abroadin työntekijä on antanut numeroni tälle tyypille. Torstaina avustajani ollessa flunssassa menin työntekijöiden kanssa työmatkani, ja silloin taisi olla puhetta, että olisi kivaa kokea jotain uutta viikonloppuna.

 

No, ristin tyypin Mystery-Peteriksi, koska en edelleenkään oikein tiedä, kuka hän on tai missä työskentelee. Sovittiin Peterin kanssa, että lauantaina mennään vesiputouksille. Kyydin piti lähteä klo 9:30, mutta afrikkalaisen tavan mukaan se lähti vasta 10:30. Menimme jeepillä sellaista tietä, josta äkkiseltään ajateltuna ei välttämättä pitäisi ajaa autolla. Onneksi oli turvavyö!

 

Sitten pysähdyimme ja matkaa piti jatkaa kävellen. Ensin maasto oli tosi mukavaa: normaalia helppokulkuista metsäpolkua. Hyväuskoisina luulimme, että kohta varmaan tulemme perille vesiputouksille. Vaan kuinkas kävikään. Edessä odotti pitkä ja jyrkkä vuoren jyrkänne. Siinä kohtaa oppaamme taisivat oikeasti tajuta, mitä tarkoittaa, jos ei näe kunnolla. Olin kyllä etukäteen ilmoittanut, että olen sokea, ja olihan minulla valkoinen keppikin.

 

Mutta nämä afrikkalaismiehet eivät kertaakaan epäilleet, ettenkö selviäisi reitistä. Sen sijaan minä kyllä epäilin! Vuoren jyrkänteen laskeutuminen oli oikeasti pelottavinta, mitä olen ikinä tehnyt. Ennen tänne lähtöäni totesin, että mitään yläköysiratoja pelottavampaa ei ole, mutta olin väärässä. Avustajani luovutti minut suosiolla afrikkalaismiesten turvallisiin hoteisiin.

 

Maastoa on vaikea kuvailla suomalaisille, koska Suomessa ei ole mitään siihen verrattavaakaan. Jyrkänne oli pelkkää liukasta mutaa. Askelmat olivat hyvin kapeita (eikä niitä aina edes ollut). Välillä piti hypätä metrikin alaspäin. Ja sitä vain jatkui ja jatkui. Parhaimmillaan kolme afrikkalaismiestä kantoi, tuki, ohjasi ja neuvoi minua. Englantia he eivät paljoa osanneet. Käytössä olleet sanat olivat lähinnä up, down, left ja right.

 

Ja tietenkin auttajien kannustavat lauseet: don’t worry, no problem, slowly, carefully, are you ok. Minun yleisimmät kommenttini olivat: I’m going to die, I can’t come, Oh my God, suomalaiset kirosanat (käytin kaikki) tai vain epätoivoinen huutaminen. En edes muista kaikkea, mitä mahdoinkaan sanoa. Ihan oikeasti välillä tärisin pelosta. Ei siis kovinkaan rakentavaa keskustelua, mutta näin jutellen vietimme maastossa useamman tunnin.

 

Meinasin jo luovuttaakin, mutta sitten tajusin, että eihän se edes ole mahdollista. Miten minä voisin pysähtyä keskelle vuoren rinnettä? Ei sieltä pääse pois kuin kiipeämällä tai laskeutumalla. Mietin myös monta kertaa matkan aikana sitä tosiasiaa, että jos putoan, ambulanssi tai mikään muukaan ei pääse minua auttamaan. Onneksi uskoin itseni (ihan kirjaimellisesti) afrikkalaismiesten syliin, harteille, käsiin... Oli se varmaan heillekin kokemus...

 

Lopulta pääsimme laaksoon. Siellä kahlasin puolireiteen asti puroissa, koska en nähnyt hyppiä kiveltä toiselle. Kiipesin tikapuita (ilman mitään kaiteita tietenkin), kallioita ja kiviä oli kaikkialla. Mutta lopulta pääsimme vesiputouksille. Kyseessä on siis kapea noin 115 metriä korkea vesiputous, joka laskeutuu jyrkkien rinteiden ympäröimään laaksoon. Muutama tyyppi siellä ihmetteli, kuinka olin selvinnyt alas näkemättä reittiä, ja niin ihmettelin minäkin.

 

Kaunista luontoa, mutta minua pelotti se tosiasia, että tiesin joutuvani vielä kiipeämään jyrkänteen takaisin ylös. Siitä selvisin samojen afrikkalaismiesten avulla. Laskeutuminen oli kuitenkin kiipeämistä pelottavampaa ja hankalampaa.

 

Matkan aikana oppaat suurin piirtein välillä kantoivat minua. Pelottavinta oli, kun piti hypätä alas minun näkökulmastani tyhjyyteen. ”Just jump. Come and I will catch you”. Hyppää nyt siinä sitten keskellä vuoren jyrkännettä ja toivo, että pieni afrikkalaismies nappaa kiinni. A little bit too scary!

 

Muutaman tunnin aikana en siis todellakaan tehnyt mitään muuta kuin elänyt hetkessä. Mietin, mihin laittaisin jalkani, jotta en kuole. Kokemus sekin. Ja näin jälkeenpäin siitä voi olla ylpeä! Sitä reittiä ei ehkä nimittäin normaalisti suositeltaisi näkövammaisille. Sain paljon faneja, kun siellä sokkona seikkailin!

 

Mystery-Peter siis onnistui järjestämään ikimuistoisen seikkailun. Eilen aamulla en osannut arvata, millaisen retken tulisin kokemaan! But I made it and never forget! En valita enää yhdestäkään metsävaelluksesta Suomessa.

 

Mystery-Peter oli oikein mukava ja tarjoutui järkkäilemään kaikkea jatkossakin. Ainoa miinus, että ystävyys Mystery-Peterin kanssa on vähän kallista. Hän on perusafrikkalainen eli haluaa rahaa kaikesta. Ensi kerralla tinkaan vielä vähän enemmän! Minua auttaneille oppaille maksoin ihan kiltisti, sillä olin vain kiitollinen, että selvisin hengissä.

 

Muuten arki Afrikassa on sujunut normaalisti ja mukavasti. Ensimmäinen työviikko on onnistuneesti takana. Koululla riittää tekemistä ja lapset ovat erittäin kiinnostuneita vapaaehtoisista. Perjantaina juttelin pitkään 13-vuotiaan sokean työtn kanssa. Hän muistutti niin paljon minua pienenä, ja osasi tosi hyvin englantia. Hän rakastaa lukemista ja haaveilee pitkälle kouluttautumisesta. Niin väärin, ettei hänellä ole kirjoja, joita lukea eikä ainakaan tällä hetkellä välttämättä rahaa jatkokoulutukseen. Siinä on niin fiksu tyttö, jolla on asenne kohdallaan!

 

Dalla dalla alkaa tuntua jo normaalilta julkiselta liikenteeltä. On ihan ok, että sähköt on useita kertoja viikossa poissa (nytkin). On ihan ok, että suihkun lämmin vesi on kaukana siitä lämpötilasta, mitä minä kutsuisin kuumaksi. Elämä kuitenkin hymyilee ja täällä on paljon koettavaa. Shoppailuani voisi kohta vähän rajoittaa: täällä on niin halpaa, ja olen oppinut aika hyväksi tinkaajaksi.

 

olen aika vakuuttunut, että mitään eilistä pelottavampaa en enää voi kokea! Olen tässä eikä edes nilkat hajonneet. Olin yltäpäältä mudassa ja vedessä. Eilinen oli jotain niin ihanaa, hienoa ja pelottavaa – kaikkea yhtä aikaa!