Lähialueeseen on tutustuttu, on opeteltu navigoimaan kaupungissa ja on otettu käyttöön julkinen liikenne (dalla dalla).

 

Täällä kadulla kävellessään saa kokea olevansa nähtävyys. Vähän eri meininki kuin Leppävaaran kaduilla, jossa ketään ei kiinnosta. Jokainen vastaantulija tervehtii, juttelee, kävelee mukana... Vähintäänkin tuijottaa, sillä täällä ei paljon valkoihioisia näy (ellei mennä keskustan turistialueelle). Lisäksi se, että minulla on valkoinen keppi, ei ole ihan normijuttu. Katukuvassa kun ei vammaisia ole.

 

Enkä yhtään ihmettele, että ne kaikki vammaiset on tungettu erityiskouluihin. Sanaa esteettömyys ei täällä voi käyttää oikeastaan yhtään mistään. Se, mitä me kutsumme jalkakäytäväksi tai bussiksi, ei ole sama asia täällä. Päällystetyt jalkakäytävät ovat pelkkää kuvitelmaa. Kävelytiet ovat vähän kuin (hankalakulkuisia) leveitä metsäpolkuja. Isoja kiviä, irtohiekkaa, monttuja... Pitääpä joskus hypätä puron tai ojankin yli. Dalla dalla on ”public transport in Africa”. Se on pieni hullun lujaa ajava bussirotisko, jonne voi tunkea yli puolet enemmän ihmisiä kuin sinne oikeasti mahtuisi. Turvavöitä ei ole ja kuoppaisilla teillä saattaa pomppia puoli metriä ylös penkistä. Kaikkeen kuitenkin tottuu!

 

Mutta näkö- tai liikuntavammaisena ei siis täällä oikein itse pääse minnekään... Opas tulee minullakin siis ihan tarpeeseen! Ei voi aivan samalla tavalla lähteä käymään lähisupermarketissa kuin kotoa Alepassa.

 

Afrikassa on helppo saada ystäviä. Niin hyvällä kuin pahalla. On niitä mukavia ihmisiä, jotka juttelevat sillä vähäisellä englannin taidollaan, mikä heillä on. Kysyvät, mitä kuuluu, mistä maasta olemme ja mitä varten olemme Tansaniassa. Mutta on myös niitä, joille olemme vain rikkaita ja valkoisia. Niitä, joiden ainoa tehtävä on antaa rahaa, koska meillähän sitä riittää. Kadulla minulle sanotaan siis sekä habari (swahilinkielinen tervehdys) että fuck you (koska en anna rahaa).

 

Olen aloittanut työskentelyn Tengerun kylässä sijaitsevassa koulussa (Patandi Special Needs School). Työskentelen näkövammaisten luokassa, jossa on vajaa 10 oppilasta, jotka ovat iältään noin 6-12-vuotiaita. He eivät juurikaan puhu englantia, joten välillä kommunikaatio saattaa (ainakin näin aluksi) olla hankalaa. Minä kuitenkin parhaani mukaan opettelen swhailin perussanoja, numeroita, aakkosia yms. Torstaina on luvassa myös työpaja swahilin kielestä ja kulttuurista.

 

Vein tänään lapsille lautepeljä, joita he innoissaan tutkivat. Huomenna on vuorossa abacus-laskentaa. Pistekirjoituskone, abacus yms. ovat minullekin tuttuja omilta ala-asteajoiltani. Täällä ne vain eivät ole kovin laadukkaita eikä niitä ole jokaiselle lapselle.

 

Materiaalit ja olosuhteet koululla ovat hyvin alkeelliset. Kysyin, onko heillä yhtään kohokarttaa valmiina, jotta voisin näyttää lapsille, missä Suomi on. Ei ole. He innostuivat, kun kuulivat, että voin opettaa maalipalloa. He tiesivät lajin (ei ehkä ihan joka kohdassa oltu samalla aaltopituudella, mutta kuitenkin) ja innoissaan opettaja kertoi, että heillä on maalipallokenttä. Kysyin, onko heillä siis liikuntasali jossain. Vastaus oli, että ei: minä seisoin maalipallokentällä. Seisoin ulkona pölyisellä betonilla, vieressä oli myös nurmikenttä. No, ehkä siitä jotain tulee.

 

Hygieniaolot koululla ovat suoraan sanottuna surkeat. Vessat ovat reikiä lattiassa (niitä tuskin ikinä siivotaan), vetäminen tapahtuu heittämällä kauhallinen vettä. Luokkahuone on hyvin harmaa, ankea, pölyinen ja likainen. Lapset kuitenkin leikkivät innoissaan, opettelevat ahkerasti uutta ja ovat erittäin kiinnostuneita. He ovat myös erittäin kohteliaita. Aika pitkälti täällä opetus kuitenkin perustuu niihin metodeihin, joita meillä Suomessa on pyritty viime aikoina vähentämään: ulkoaopetteluun, vanhemman kunnioittamiseen, kuriin ja opettajajohtoisuuteen.

 

Luokassa on nyt yksi opettaja. Hän joutuu tekemään kaiken: juoksemaan hakemassa tavaroita, korjailemassa pistekoneita, opettamassa kaikki oppiaineet. Pari muutakin opettajaa on, mutta he ovat nyt kouluttautumassa opetussuunnitelmamuutokseen liittyen. Opetettavia aineita ovat tähän asti olleet matikka, swahili, englanti, science (kattaa vähän kaikkea) ja liikunta. Hallitus on nyt muuttanut opetusohjelmaa (en ole aivan varma, koskeeko tämä kaikkia kouluja vai pelkästään erityiskouluja). Ennen kolmatta luokkaa ainoat asiat, jotka opetetaan, ovat lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Muut aineet siis poistetaan ohjelmasta nuorilsta oppilailta.

 

Ongelma vammaisten koulutuksessa ja ylipäätäänkin on siis lähinnä köyhyys. Ei ole rahaa materiaaleihin, apuvälineisiin, riittävään määrään henkilökuntaa jne. Miten opetat sokean lapsen hahmottamaan maanosia, jos hän ei ikinä saa tutkia karttaa? Sillä kuitenkin mennään, mitä on. Ja yllättävän hyvin se kuitenkin näyttää toimivan. Se kun vielä toteutuisi, että kaikki lapset joskus pääisisivät kouluun... It’s good to have dreams! Saimme tästä mukavan semisyvällisen ruokapöytäkeskustelunkin aikaan yhdessä toisten samassa perheessä asuvien vapaaehtoisten kanssa. En siis tällä hetkellä jaksa valittaa, kuinka Suomessa oppimateriaalin saaminen kestää kolme kuukautta tai että vaatii byrokratiaa saada avustaja tai taksimatkat. Minä kuitenkin saan ne, nämä täällä eivät. Mutta lopetanpa tähän tämän nyyhkyosuuden.

 

Työskentelen koululla vain noin kahteentoista asti päivällä. Normipäiväni kulkee siis kutakuinkin näin: aamiainen, dalla dalla koululle (olen siellä puoli yhdeksän ja yhdeksän välissä), töitä, kotiin lounaalle ja vapaa ilta. Kuuden-seitsemän aikaan pitää viimeistään olla takaisin kotona, ellei halua käyttää taksia. Pimeällä ei nimittäin ole turvalista liikuskella ulkona kävellen.

 

Vapaa-aikaa on siis paljon. Sunnuntaina menimme (vahingossa) joihinkin kristillisiin juhliin. Kurkkasimme, mitä tuossa ihan kotitaloa lähellä sijaitsevassa koulussa tapahtuu. Siellä olikin juhlat, joihin meidät toivotettiin tervetulleiksi. Siellä ainoina valkoihoisina sitten palloilimme, söimme ja kuuntleimme afrikkalaista kristillistä musiikkia. Muutenkin olemme ottaneet lähialueen haltuun. Viikonlopuille voimme sitten suunnitella pidempiäkin reissuja ja aktiviteetteja. Niin ja shoppailu on kyllä halpaa: olen ostanut mekon ja kengät alle viidellä eurolla.

 

Isäntäperheessä olot ovat oikein mukavat. On hyvää ruokaa, ainakin melkein lämmintä vettä tulee suihkusta (ei siellä kauaa viitsi olla jäätymässä, mutta voisihan se kai kylmempääkin olla...), on oma puhdas huone ja runsaasti puhdistettua vettä juotavaksi. Paljon riisiä, kasviksia, viljaa, paahtoleipää ja maapähkinävoita tulee varmasti tällä reissulla syötyä. Ja ugalia - perinneruokaa. Siis hyvästit kuumalle suihkulle, kaurapuurolle ja ruisleivälle!

 

Arki on alkanut mukavasti! Terveisiä Afrikan talvesta: juuri puin villapaidan ja villasukat, jotta tarkenen nukkua!