Viimeksi kerroin, että suunnitelmissa on mennä orpokotiin. Vierailimme loppujen lopuksi Faraja Orphanagessa monta kertaa. Meille esiteltiin paikka, kuulimme paljon uskomattomia ja karuja tarinoita lasten menneisyydestä ja perheistä, leikimme lasten kanssa jne. Sunnuntaina menimme yhdessä orpokodin väen kanssa kirkkoon. By the way, siinä jumalanpalveluksessa sinattiin lammas - se vain talutettiin sinne alttarille ja pappi siunasi. Lisää tästä oprokodista löytyy, kun kirjoittaa Googleen Faraja Support Organisation. Tutustukaa ihmeessä!

Ennen lähtöäni tein myös pienen lahjoituksen orpokodille. Sinne jätin saippuani, käsidesini, laastarini – kaiken pikkutavaran, jota saan helposti Suomessa ja joka vie laukussani tilaa. Kävin myös ostamassa vähän riisiä, sokeria ja papuja lapsukaisille. Tavaraa kertyi pari muovikassillista. Voi sitä aitoa kiitollisuutta, joka orpokodin henkilökunnasta ja lapsista huokui, kun vierailimme, leikimme ja lahjoitimme. Sain todistuksen vapaaehtoistyöstä orpokodissa – vaikka en edes virallisesti ollut siellä vapaaehtoisena. Aina siis kannattaa kävellä kaduilla silmät auki ja vierailla uusissa paikoissa. Voi löytyä mahtavia kokemuksia ja ihmisiä!

Oli haikeaa jättää hyvästit myös omalle koululleni ja kaikille sen lapsille. Yhteystiedot on kuitenkin vaihdettu, joten yhteydenpito ja yhteistyö voi jatkua tulevaisuudessakin. Näkövammaisten luokka ei kyllä voisi toivoa parempaa opettajaa kuin heidän Mustapha. Hänen perheensä (vaimon ja tyttärien) luona me vierailimme sunnuntai-iltana. Juttelimme monta tuntia kaikenlaista, söimme hedelmiä ja kuuntelimme afrikkalaista musiikkia. Aivan älyttömän fiksu sokea tyttö Clara jäi myös erityisesti mieleeni – onneksi Mustapha lupasi välittää hänen kuulumisiaan minulle. Haluan innolla seurata hänen koulutaivaltaan eteenpäin.

Isäntäperhe on siis muuttunut omaksi yksiöksi Leppävaarassa. Lenotmatka oli aika tuskainen, tosin loppua kohden kuume vähän laski ja olo alkoi olla mukavampi. Onneksi British Airwaysin pitkällä lennolla oli ihan mahtava stuertti varustettuna loistavalla irkkuaksentilla. Palvelu siis pelasi. Ja tällä kertaa ehdimme kaikille lennoille, vaikka vähän kiire Lontoossa tulikin...

Nyt pitää itse pestä pyykit ja laittaa ruoka. Enää ei house girl koputa ovelle ja huuda ”welcome dinner”. Enää ei tarvitse koko ajan puhua englantia tai tönkköswahilia. Työaamut afrikkalaisella koululla ovat ohi. Kuusi viikkoa, jotka vietin Tansaniassa, olivat unohtumattomia ja ikimuistoisia. Nautin niin työstäni koulussa, orpokodissa kuin vapaa-ajastanikin. Muistan edellen elävästi vesiputousseikkailuni – näitä juttuja voi muistella vielä pitkään.

Matka antoi paljon onnistuneita muistoja, opettavaisia kokemuksia ja uusia tuttavuuksia toisista vapaaehtoisista taksikuskeihin ja lähikaupan myyjiin. Olen ylpeä, että päätin lähteä vapaaehtoistyöhön. Hienon matkan jälkeen on hienoa palata onnellisena Suomeen ja omaan sänkyyn. Nyt uni maistuu, sillä lentokoneessa onnistuin torkkumaan vain pari tuntia.

Ja olen täyttänyt lupaukseni – palasin ehjänä takaisin! Ettei nyt vaan sattuis mitään – ei sattunut ainakaan mitään pahaa.

Kiitos kaikille blogin seuraajille! Kwaheri = goodbye!

Maanantai oli siis kansallinen vapaapäivä (liittyi manviljelykseen / maatalouteen). Silloin vierailimme uuden tuttavuuden, Pastorin (lempinimi oli helpompi oppia kuin se oikea nimi), luona. Hän siis työskentelee tarjoilijana ravintolassa, ja sitä kautta saimme kutsun hänen poikamiesboksiinsa. Siellä hän innoissaan selitti omista projekteistaan, haaveistaan ja suunnitelmistaan. Hän haluaa perustaa yrityksen, ei jäädä ravintolaan ikiajoiksi. Sanoisinko, että mielenkiintoinen tyyppi. Välilä suunnitelmat kuulostivat aika uskomattomankin lennokkailta ja suurilta...

On mukava vierailla afrikkalaistyyppien kodeissa. Se touhu jatkuu huomenna, kun näkövammaisten luokan opettaja kutsui kylään. Tarjolla on useimmiten riisiä, papuja tai ugalia. Ja miettikääpä, että paikalliset syövät ugalinsakin käsin. Se siis muistuttaa koostumukseltaan tönkköä puuroa. Miltään se ei maistu, mutta usein se tarjoilllaan kastikkeen, kalan, papujen tms. kera.

Tällä hetkellä isäntäperheessämme asuu todella monta vapaaehtoista. Italialainen kaveri innostui eilen kokkaamaan illalliseksi italialaista pastaa – se oli loistavaa vaihtelua riisille ja pavuille! Ihmisiä siis tulee ja menee koko ajan. Muutenkaan ei ikinä tiedä, kuka ovesta milloinkin pelmahtaa sisälle. Eräänä iltana olohuoneeseen vain tehtiin rukouspiiri, johon me vapaaehtoisetkin sitten osallistuimme. Open doors for everyone tai jotain.

Tänään on tarkoitus mennä tutustumaan orpokotiin. Sinnekin saimme kutsun tuossa jokin aika sitten. Maanantaina ja tiistaina on vielä töitä, mutta sitten tuleekin jo aika sanoa heipat. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

Dalla dalla on kyllä edelleenkin mielenkiintoinen kulkuväline, vaikka siihen onkin jo tottunut. Yksi päivä istuin puristuksissa ihmisten keskellä ja rahastaja kuiskaili koko matkan ”how are you””, ”see you tomorrow” yms. Aika monella dallamatkalla ihmiset keskustelevat meistä valkoihoisista. Tunnistan sanan mzungu, mikä siis tarkoittaa valkoista. ”Hey mzungu, how are you?” on aika yleinen huuto kadulla. Dallassa saa myös olla tarkkana oikeudestaan vaihtorahoihin. Ja ylipäätään siitä, että pääsee sinne minne haluaa...

Vähän alkaa jo jännittää, kuinka kotimatka sujuu. Jos vaikka tällä kertaa pääsisi jokaiselle lennolle, mihin on tarkoituskin. Ja jos matkatavaratkin kulkisivat ilman ongelmia. Luotan ainakin siihen, että lentokentälle pääsemme ajoissa, sillä luottotaksikuski Gilbert lupasi hoitaa kyydin. Muihin afrikkalaisiin en samalla tavalla luottaisi, koska African time, African way ja hakuna matata. Mutta toisaalta on aika rentoa, kun täällä ei stressata mistään ja on ihan ok olla vaikka pari tuntia myöhässä...

Kävimme tänään afrikkalaisessa jumalanpalveluksessa. Se oli hieno ja mielenkiintoinen kokemus! Ei haitannut yhtään, vaikka en ymmärtänytkään, mistä puhuttiin. Palvelus kesti kaksi tuntia. Kirkossa laulettiin, tanssittiin, rukoiltiin, kastettiin lapsi, kerättiin rahaa... Lisäksi puolisen tuntia puhui erittäin vihaisen kuuloinen nainen: hän huusi niin, että olisi kyllä ollut mielenkiintoista tietää, mistä hän saarnasi. Olimme kirkossa yhdessä talomme house boyn kanssa, ja häneltä katsoimme mallia, mitä milloinkin kuuluu tehdä. Hän osaa sanoa englanniksi ainakin here, come, stand up ja sit down. Ja jännittävä lisätieto: jumalanpalveluksen jälkeen kirkon pihalla huutokaupattiin tavaraa.

Kirkossa käymisellä oli seurauksensa. Tänne kotitaloon ilmestyi host maman ystävä, joka oli nähnyt meidät kirkossa ja halusi tavata ja puhua. No mikäs siinä sitten. Tämän miehen tarkoitukseksi osoittautui kuitenkin vain ja ainoastaan se, että hän halusi rukoilla, jotta saisin näköni takaisin.

Jos tällainen tyyppi olisi tullut vastaan kadulla, olisin sanonut suoraan ei kiitos. En nimittäin kaipaa yhtään sääliä, vaikka tällaiset tyypit tarkoittavatkin vain hyvää. Yritin kuitenkin olla kohtelias, koska kyseessä oli isäntäperheen äidin ystävä. Joo, olen luterilainen. Ei, en syytä Jumalaa sokeudestani. Joo, olen ihan fine sen kanssa, etten näe. Ei, en usko, että saan ikinä näköäni takaisin. Mutta rukoile nyt sitten, jos se sinulle itsellesi on niin tärkeää. Ja tyyppi veti kunnon setit swahiliksi!

Kirjoitin viimeksi Le Patio –nimisestä ravintolasta, jossa olemme käyneet usein. Tänään tarjoilijan lupaama yllätys siis toteutuu. Sen lisäksi hän kuitenkin ehti kutsua meidät kotiinsa käymään, koska ”I believe in God and business is everywhere”. Mitähän sekin sitten tarkoittaa, se selviää todennäköisesti huomenna iltapäivällä. Summa summarum: täällä siis tapaa erittäin mielenkiintoisia ja välillä hieman erikoisia tyyppejä. Afrikassa on helppo löytää ystäviä tai ”ystäviä”.

Eilen olimme taas liikkeellä Mystery-Peterin kanssa. Tällä kertaa vierailimme Maasai villagessa. Siellä näimme perinteisen vuohenteurastuksen ja maasaitansseja. Heimon jäsenet myös myivät tekemiään koruja. Maasait siis asuvat kylässä hyvin yksinkertaisissa olosuhteissa. Vuohet, aasit, koirat ja kanat elävät ihmisten kanssa pienissä taloissa. Ei sähköä, ei juuri huonekaluja. Säännöt yhteisössä ovat hyvin tiukkoja: miehet ovat naisten kanssa vain tehdäkseen lapsen. Mitä rikkaampi mies, sitä useampi vaimo. Mutta mies ei siis koskaan nuku naisen kanssa ellei tarkoitus ole lisääntyä. Miehet eivät siis elä naisten ja lasten kanssa ihan perusperhe-elämää. Ja miehiä rangaistaan, jos he itkevät. Kävi myös ilmi, että Peter itsekin on lähtöisin maasaiyhteisöstä: hänen isänsä on rikas mies, jolla on kahdeksan vaimoa ja paljon lehmiä.

Perjantaina oli Projects Abroadin community day. Se tarkoittaa sitä, että kaikki vapaaehtoiset eri projekteista kokoontuvat samaan paikkaan tekemään jotakin yhdessä. Tällä kertaa päivä järjestettiin Tengerussa minun koulullani eli Patandi Special Needs Schoolissa. Maalasimme aitoja sekä koulun ja asuntoloiden seiniä. Rapatessa roiskuu eikä maalaus ehkä ole vahvinta alaani, mutta homma oli hauskaa kaikista naaman maalitahroista huolimatta.

Torstaina olin yli kaksi tuntia afrikkalaisella kampaajalla, joka on host maman kaveri. Hän väänsi hiukseni täyteen pieniä lettejä – African style. Aika jees! Mikäs siinä oli istuessa ja popcornia syödessä, kun nainen jutteli swahiliksi ja letitteli.

Huomenna täällä on kansallinen vapaapäivä, joten minullakin on vapaata koululta. Ei tässä siis enää edes ole hirveän montaa työpäivää jäljellä. Aika kuluu.

ps. Riisi ja pavut alkaa pikkuhiljaa tulla korvista ulos! Toisaalta siihenkin tottuu, että kaikkialla on aina vaan rice and beans!

1. Le Patio. Kyseessä on aivan mahtava ravintola. Kuinka onnelliseksi hyvä ruoka, juoma ja livemusiikki voikaan ihmisen tehdä? Olemme vierailleet tässä ravintolassa nyt pari kertaa. Perjantai-illan illallinen toi täydellisen päätöksen työviikolle. Paikan palvelukin on aivan fantastista. Kyseisen ravintolan tarjoilija ihan muuten vaan lupasi järjestää minulle synttärilahjan – eli 7.8. on tiedossa synttäriruokailu jonkun yllätyksen kera.

2. Löysin rahoitusta auttamaan koulua, jossa työskentelen. Koulussa on 13 pistekonetta, joista 10 on rikki. Mutta rahaa koneiden korjauttamiseen ei ole. Minä aktiivisena toiminnan ihmisenä lähdin selvittelemään, miten voisin saada hankituksi 300 dollaria. Suomalainen Sokain Lasten Tukisäätiö lähti mukaan, ja asia siis järjestyy! Mahtava fiilis, kun oikeasti saa jotain aikaan!

3. Vähän edelliseen liittyen, mutta siis nyt tiedän, mihin lähetän jatkossa vanhat valkoiset kepit, kohokartat, kulkuspallot... En heitä mitään pois; nyt kaikelle näkkärikamalle on hyvä sijoituspaikka.

4. Saimme kutsun lauantailounaalle eräiden opettajien kotiin. He asuvat pienessä talossa koulun alueella. Siellä tämä opettajapariskunta lapsineen tarjosi meille perinteisen tansanialaisen lounaan. Paistettua kanaa, hedelmiä, perunoita... Pieni talo, mutta niin lämmin tunnelma! Eikä sekään haitannut, että nämä opettajat eivät hirveästi puhu englantia. Tunnelma on joskus sanoja hienompi!

5. Sokkobonarit. Tällä tarkoitan siis sitä hyötyä, mikä joskus valkoisella kepillä on (siis sitten, kun joku vihdoin on tajunnut, mitä se tarkoittaa). Tämä toki on vähän ristiriitaista, koska periaatteessa en halua/tarvitse kenenkään sääliä. Mutta jos saan ilmaisen korun, patsaan tms., koska olen sokea, en kieltäydy. Enhän minä lentokentälläkään kieltäydy menemästä valkoisella kepillä jonojen ohi, vaikka ihan hyvin voisin seistä jonossakin. Pari rannekorua, leijona- ja lintupatsas on tällä hetkellä sokkobonarivarastossa. Älkää huoliko, en tahallani etsi valkoisella kepillä ekstraa, mutta kun sitä vaan joskus saa...

6. Aurinko. I love the sun! Saan täällä ihan kivan rusketuksenkin! Rantaa ei ole eikä bikineissä voi makoilla, mutta en valita sortseissa ja topissa nurmikolla loikoilemisesta ja hyvän kirjan kuuntelemisesta. Täydellistä! Eli terveisiä tosiaan Afrikan talvesta – kyllä täällä tarkenee!

7. Olen urhoollisesti juonut jokaisena työpäivänä tauolla ”lehämjuomaa” (tanzanian tea). Se siis ei maistu teeltä alkuunkaan. Suoraan sanottuna se maistuu lämpimältä maidolta, jossa on hulluna sokeria. Enkä tiedä, onko siinä oikeasti paljon muuta. En ole oppinut pitämään siitä, mutta olen oppinut sietämään sitä.

1. Kaipaan olla nobody. ”Hi, sister!” ”Kiss me baby.” ”I love you.” “Marry me.” “You will be my wife.” “Give me money.” Valkoihoisena et saa kävellä kadulla hetkeäkään rauhassa. Joskus kaipaa sitä, että saisi vaikka edes käydä kaupassa ilman, että kaikki tuijottaa.

2. Kaipaan, että ihmiset tajuaisivat, mitä valkoinen keppi tarkoittaa. Tällä 99 prosenttia ei tunnu tajuavan. Aina saa selittää, eikä sekään aina mene perille... Mutta eipä se sinällään haittaa, että vaatekaupoissa koko ajan tarjotaan peiliä ja kauppiaat näyttävät maalauksiaan osoittamalla. Ei oo multa pois! Sain hyvän allennuksen maalauksesta, kun totesin, etten näe sitä. Ja sain siltä tyypiltä ilmaisen rannekorunkin.

3. Välillä on ikävä bussia 550. Tai ylipäätään sitä, että kukaan ei istu bussissa viereen. Tai jos istuu, ei ainakaan yritä hiplata perseestä (siihen on syyllistynyt täällä jo kaksi dalla dalla –kuskia). Mutta dont’t get me wrong, on täällä mukaviakin bussimatkustajia ja –kuskeja: monessa dallassa soi hyvä musiikki ja on muutenkin iloinen meininki.

4. Ihan vaan joskus tulee pienoinen ikävä sitä, että asiat yksinkertaisesti toimisivat. Ostin rajattoman netin puhelimeeni. Se lakkasi toimimasta, menin kauppaan russuttamaan aiheesta ja sain vastauksen: "Ei meillä myydä rajatonta pakettia." "Mutta minä ostin rajattoman paketin." "Joo niin me sanottiin, mutta ei se ole rajaton." Että sillä lailla. Yhtenä päivänä kyyti oli sovittu kymmeneksi. Vartin yli tuli viesti: tulen puolelta. Kello 10:45 tyyppi ilmoitti, ettei enää mene kauan, ja silti odotettiin vielä reilu puoli tuntia. Hakuna matata - karibu Tanzania! Don't worry, welcome to Tanzania!

No se siitä listasta. Mitäs itten olen viime aikoina tehnyt?

Alkuviikko meni töissä. Ei mitään uutta sillä rintamalla siis. Olemme aloittaneet maalipallon pelaamisenkin täällä – lapset olivat innoissaan. Huomenna uudestaan!

Tiistaina koulun jälkeen kävimme Makumiran yliopistolla, joka on luterilaisen kirkon koulutuspaikka. Tapasimme siellä työskenteleviä suomalaisia. Makumirassa järjestettiin tanssi- ja musiikkiesitys. Rumpuja, laulua, bambuhuilu... Oli oikeasti todella mahtavaa kuunneltavaa!

Loppuviikon olinkin sitten enemän tai vähemmän sängyn pohjalla. Kuume pomppi parin tunnin välein ylös ja alas ja päänsärky esti välillä edes avaamata silmiä. Onneksi pystyin eristäytymään todellisuudesta maalipallolaisen ja vastamelukuulokkeiden avulla. Nyt olen jo elävien kirjoissa enkä kärsi enää kuin pienestä nuhasta ja kurkkukivusta.

Eilen kävimme Maasai marketissa. Maasai-intiaanit myyvät siellä tekemiään tuotteita. Tinkaaminen oli jälleen päivän sana. Nyt minulta löytyy mm. afrikkalainen rumpu, kirahvimaalaus ja muuta yhtä mahtavaa. Maasai marketiin on vielä pakko palata uudelleen. Liian pitkään ei jaksa olla kerrallaan kauppiaiden ksekllä, jotka repivät ja huutavat kilpaa saadakseen asiakkaita omaan kojuunsa. Nyt jo huolestuttaa, miten saan kaikki ostokseni mahtumaan matkalaukkuun...

Niin ja tänään oli taas Mystery-Peterin vuoro. Ajeltiin reilu pari tuntia kuumille lähteille. Viimeisin Peterin järjestämä seikkailu mielessäni olin varautunut suurin piirtein kaikkeen. Mutta ei tänään ollut paha ollenkaan. Pääsimme autolla suoraan kuuman lähteen luo. Ja pääsinpä uimaan luonnon vesiin Afrikassa! Siellä minä kalojen ja kasvien tökkiessä pulikoin. Uskalsin myös ihan vapaaehtoisesti hypätä liaanilla veteen. Silmät kiinni ja kohti ääretöntä: vauhtia, liaanista kiinni ja sitten odotin, että minulle huudettiin, koska voin päästää irti ja hypätä veteen. Aika siistiä!

Näissä Peterin reissuissa oikeastaan parasta on juuri se, että hän ei pahemmin etukäteen kerro, mihin mennään. Ei tietoa, kuinka pitkä matka eikä millainen ympäristö. Säilyy jännitys loppuun asti. Nyt olen jo tottunut siihenkin, että Peter ystävineen on aina reilusti myöhässä. ”You know, the African time!”.

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu sunnuntaina, mutta huonon nettiyhteyden takia postaaminen ei onnistunut silloin. Netti, sähköt, kuuma vesi – ne joko ovat saatavilla tai sitten eivät. Se on fifty-fifty.)

Lauantain seikkaulusta on kiittäminen Mystery-Peteriä. hän on siis joku Peter, joka laittoi tekstarin: ”If you like to visit waterfalls, hot springs or Maasai village let me know”. Veikkaan, että joku Projects Abroadin työntekijä on antanut numeroni tälle tyypille. Torstaina avustajani ollessa flunssassa menin työntekijöiden kanssa työmatkani, ja silloin taisi olla puhetta, että olisi kivaa kokea jotain uutta viikonloppuna.

No, ristin tyypin Mystery-Peteriksi, koska en edelleenkään oikein tiedä, kuka hän on tai missä työskentelee. Sovittiin Peterin kanssa, että lauantaina mennään vesiputouksille. Kyydin piti lähteä klo 9:30, mutta afrikkalaisen tavan mukaan se lähti vasta 10:30. Menimme jeepillä sellaista tietä, josta äkkiseltään ajateltuna ei välttämättä pitäisi ajaa autolla. Onneksi oli turvavyö!

Sitten pysähdyimme ja matkaa piti jatkaa kävellen. Ensin maasto oli tosi mukavaa: normaalia helppokulkuista metsäpolkua. Hyväuskoisina luulimme, että kohta varmaan tulemme perille vesiputouksille. Vaan kuinkas kävikään. Edessä odotti pitkä ja jyrkkä vuoren jyrkänne. Siinä kohtaa oppaamme taisivat oikeasti tajuta, mitä tarkoittaa, jos ei näe kunnolla. Olin kyllä etukäteen ilmoittanut, että olen sokea, ja olihan minulla valkoinen keppikin.

Mutta nämä afrikkalaismiehet eivät kertaakaan epäilleet, ettenkö selviäisi reitistä. Sen sijaan minä kyllä epäilin! Vuoren jyrkänteen laskeutuminen oli oikeasti pelottavinta, mitä olen ikinä tehnyt. Ennen tänne lähtöäni totesin, että mitään yläköysiratoja pelottavampaa ei ole, mutta olin väärässä. Avustajani luovutti minut suosiolla afrikkalaismiesten turvallisiin hoteisiin.

Maastoa on vaikea kuvailla suomalaisille, koska Suomessa ei ole mitään siihen verrattavaakaan. Jyrkänne oli pelkkää liukasta mutaa. Askelmat olivat hyvin kapeita (eikä niitä aina edes ollut). Välillä piti hypätä metrikin alaspäin. Ja sitä vain jatkui ja jatkui. Parhaimmillaan kolme afrikkalaismiestä kantoi, tuki, ohjasi ja neuvoi minua. Englantia he eivät paljoa osanneet. Käytössä olleet sanat olivat lähinnä up, down, left ja right.

Ja tietenkin auttajien kannustavat lauseet: don’t worry, no problem, slowly, carefully, are you ok. Minun yleisimmät kommenttini olivat: I’m going to die, I can’t come, Oh my God, suomalaiset kirosanat (käytin kaikki) tai vain epätoivoinen huutaminen. En edes muista kaikkea, mitä mahdoinkaan sanoa. Ihan oikeasti välillä tärisin pelosta. Ei siis kovinkaan rakentavaa keskustelua, mutta näin jutellen vietimme maastossa useamman tunnin.

Meinasin jo luovuttaakin, mutta sitten tajusin, että eihän se edes ole mahdollista. Miten minä voisin pysähtyä keskelle vuoren rinnettä? Ei sieltä pääse pois kuin kiipeämällä tai laskeutumalla. Mietin myös monta kertaa matkan aikana sitä tosiasiaa, että jos putoan, ambulanssi tai mikään muukaan ei pääse minua auttamaan. Onneksi uskoin itseni (ihan kirjaimellisesti) afrikkalaismiesten syliin, harteille, käsiin... Oli se varmaan heillekin kokemus...

Lopulta pääsimme laaksoon. Siellä kahlasin puolireiteen asti puroissa, koska en nähnyt hyppiä kiveltä toiselle. Kiipesin tikapuita (ilman mitään kaiteita tietenkin), kallioita ja kiviä oli kaikkialla. Mutta lopulta pääsimme vesiputouksille. Kyseessä on siis kapea noin 115 metriä korkea vesiputous, joka laskeutuu jyrkkien rinteiden ympäröimään laaksoon. Muutama tyyppi siellä ihmetteli, kuinka olin selvinnyt alas näkemättä reittiä, ja niin ihmettelin minäkin.

Kaunista luontoa, mutta minua pelotti se tosiasia, että tiesin joutuvani vielä kiipeämään jyrkänteen takaisin ylös. Siitä selvisin samojen afrikkalaismiesten avulla. Laskeutuminen oli kuitenkin kiipeämistä pelottavampaa ja hankalampaa.

Matkan aikana oppaat suurin piirtein välillä kantoivat minua. Pelottavinta oli, kun piti hypätä alas minun näkökulmastani tyhjyyteen. ”Just jump. Come and I will catch you”. Hyppää nyt siinä sitten keskellä vuoren jyrkännettä ja toivo, että pieni afrikkalaismies nappaa kiinni. A little bit too scary!

Muutaman tunnin aikana en siis todellakaan tehnyt mitään muuta kuin elänyt hetkessä. Mietin, mihin laittaisin jalkani, jotta en kuole. Kokemus sekin. Ja näin jälkeenpäin siitä voi olla ylpeä! Sitä reittiä ei ehkä nimittäin normaalisti suositeltaisi näkövammaisille. Sain paljon faneja, kun siellä sokkona seikkailin!

Mystery-Peter siis onnistui järjestämään ikimuistoisen seikkailun. Eilen aamulla en osannut arvata, millaisen retken tulisin kokemaan! But I made it and never forget! En valita enää yhdestäkään metsävaelluksesta Suomessa.

Mystery-Peter oli oikein mukava ja tarjoutui järkkäilemään kaikkea jatkossakin. Ainoa miinus, että ystävyys Mystery-Peterin kanssa on vähän kallista. Hän on perusafrikkalainen eli haluaa rahaa kaikesta. Ensi kerralla tinkaan vielä vähän enemmän! Minua auttaneille oppaille maksoin ihan kiltisti, sillä olin vain kiitollinen, että selvisin hengissä.

Muuten arki Afrikassa on sujunut normaalisti ja mukavasti. Ensimmäinen työviikko on onnistuneesti takana. Koululla riittää tekemistä ja lapset ovat erittäin kiinnostuneita vapaaehtoisista. Perjantaina juttelin pitkään 13-vuotiaan sokean työtn kanssa. Hän muistutti niin paljon minua pienenä, ja osasi tosi hyvin englantia. Hän rakastaa lukemista ja haaveilee pitkälle kouluttautumisesta. Niin väärin, ettei hänellä ole kirjoja, joita lukea eikä ainakaan tällä hetkellä välttämättä rahaa jatkokoulutukseen. Siinä on niin fiksu tyttö, jolla on asenne kohdallaan!

Dalla dalla alkaa tuntua jo normaalilta julkiselta liikenteeltä. On ihan ok, että sähköt on useita kertoja viikossa poissa (nytkin). On ihan ok, että suihkun lämmin vesi on kaukana siitä lämpötilasta, mitä minä kutsuisin kuumaksi. Elämä kuitenkin hymyilee ja täällä on paljon koettavaa. Shoppailuani voisi kohta vähän rajoittaa: täällä on niin halpaa, ja olen oppinut aika hyväksi tinkaajaksi.

olen aika vakuuttunut, että mitään eilistä pelottavampaa en enää voi kokea! Olen tässä eikä edes nilkat hajonneet. Olin yltäpäältä mudassa ja vedessä. Eilinen oli jotain niin ihanaa, hienoa ja pelottavaa – kaikkea yhtä aikaa!

Täällä kadulla kävellessään saa kokea olevansa nähtävyys. Vähän eri meininki kuin Leppävaaran kaduilla, jossa ketään ei kiinnosta. Jokainen vastaantulija tervehtii, juttelee, kävelee mukana... Vähintäänkin tuijottaa, sillä täällä ei paljon valkoihioisia näy (ellei mennä keskustan turistialueelle). Lisäksi se, että minulla on valkoinen keppi, ei ole ihan normijuttu. Katukuvassa kun ei vammaisia ole.

Enkä yhtään ihmettele, että ne kaikki vammaiset on tungettu erityiskouluihin. Sanaa esteettömyys ei täällä voi käyttää oikeastaan yhtään mistään. Se, mitä me kutsumme jalkakäytäväksi tai bussiksi, ei ole sama asia täällä. Päällystetyt jalkakäytävät ovat pelkkää kuvitelmaa. Kävelytiet ovat vähän kuin (hankalakulkuisia) leveitä metsäpolkuja. Isoja kiviä, irtohiekkaa, monttuja... Pitääpä joskus hypätä puron tai ojankin yli. Dalla dalla on ”public transport in Africa”. Se on pieni hullun lujaa ajava bussirotisko, jonne voi tunkea yli puolet enemmän ihmisiä kuin sinne oikeasti mahtuisi. Turvavöitä ei ole ja kuoppaisilla teillä saattaa pomppia puoli metriä ylös penkistä. Kaikkeen kuitenkin tottuu!

Mutta näkö- tai liikuntavammaisena ei siis täällä oikein itse pääse minnekään... Opas tulee minullakin siis ihan tarpeeseen! Ei voi aivan samalla tavalla lähteä käymään lähisupermarketissa kuin kotoa Alepassa.

Afrikassa on helppo saada ystäviä. Niin hyvällä kuin pahalla. On niitä mukavia ihmisiä, jotka juttelevat sillä vähäisellä englannin taidollaan, mikä heillä on. Kysyvät, mitä kuuluu, mistä maasta olemme ja mitä varten olemme Tansaniassa. Mutta on myös niitä, joille olemme vain rikkaita ja valkoisia. Niitä, joiden ainoa tehtävä on antaa rahaa, koska meillähän sitä riittää. Kadulla minulle sanotaan siis sekä habari (swahilinkielinen tervehdys) että fuck you (koska en anna rahaa).

Olen aloittanut työskentelyn Tengerun kylässä sijaitsevassa koulussa (Patandi Special Needs School). Työskentelen näkövammaisten luokassa, jossa on vajaa 10 oppilasta, jotka ovat iältään noin 6-12-vuotiaita. He eivät juurikaan puhu englantia, joten välillä kommunikaatio saattaa (ainakin näin aluksi) olla hankalaa. Minä kuitenkin parhaani mukaan opettelen swhailin perussanoja, numeroita, aakkosia yms. Torstaina on luvassa myös työpaja swahilin kielestä ja kulttuurista.

Vein tänään lapsille lautepeljä, joita he innoissaan tutkivat. Huomenna on vuorossa abacus-laskentaa. Pistekirjoituskone, abacus yms. ovat minullekin tuttuja omilta ala-asteajoiltani. Täällä ne vain eivät ole kovin laadukkaita eikä niitä ole jokaiselle lapselle.

Materiaalit ja olosuhteet koululla ovat hyvin alkeelliset. Kysyin, onko heillä yhtään kohokarttaa valmiina, jotta voisin näyttää lapsille, missä Suomi on. Ei ole. He innostuivat, kun kuulivat, että voin opettaa maalipalloa. He tiesivät lajin (ei ehkä ihan joka kohdassa oltu samalla aaltopituudella, mutta kuitenkin) ja innoissaan opettaja kertoi, että heillä on maalipallokenttä. Kysyin, onko heillä siis liikuntasali jossain. Vastaus oli, että ei: minä seisoin maalipallokentällä. Seisoin ulkona pölyisellä betonilla, vieressä oli myös nurmikenttä. No, ehkä siitä jotain tulee.

Hygieniaolot koululla ovat suoraan sanottuna surkeat. Vessat ovat reikiä lattiassa (niitä tuskin ikinä siivotaan), vetäminen tapahtuu heittämällä kauhallinen vettä. Luokkahuone on hyvin harmaa, ankea, pölyinen ja likainen. Lapset kuitenkin leikkivät innoissaan, opettelevat ahkerasti uutta ja ovat erittäin kiinnostuneita. He ovat myös erittäin kohteliaita. Aika pitkälti täällä opetus kuitenkin perustuu niihin metodeihin, joita meillä Suomessa on pyritty viime aikoina vähentämään: ulkoaopetteluun, vanhemman kunnioittamiseen, kuriin ja opettajajohtoisuuteen.

Luokassa on nyt yksi opettaja. Hän joutuu tekemään kaiken: juoksemaan hakemassa tavaroita, korjailemassa pistekoneita, opettamassa kaikki oppiaineet. Pari muutakin opettajaa on, mutta he ovat nyt kouluttautumassa opetussuunnitelmamuutokseen liittyen. Opetettavia aineita ovat tähän asti olleet matikka, swahili, englanti, science (kattaa vähän kaikkea) ja liikunta. Hallitus on nyt muuttanut opetusohjelmaa (en ole aivan varma, koskeeko tämä kaikkia kouluja vai pelkästään erityiskouluja). Ennen kolmatta luokkaa ainoat asiat, jotka opetetaan, ovat lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen. Muut aineet siis poistetaan ohjelmasta nuorilsta oppilailta.

Ongelma vammaisten koulutuksessa ja ylipäätäänkin on siis lähinnä köyhyys. Ei ole rahaa materiaaleihin, apuvälineisiin, riittävään määrään henkilökuntaa jne. Miten opetat sokean lapsen hahmottamaan maanosia, jos hän ei ikinä saa tutkia karttaa? Sillä kuitenkin mennään, mitä on. Ja yllättävän hyvin se kuitenkin näyttää toimivan. Se kun vielä toteutuisi, että kaikki lapset joskus pääisisivät kouluun... It’s good to have dreams! Saimme tästä mukavan semisyvällisen ruokapöytäkeskustelunkin aikaan yhdessä toisten samassa perheessä asuvien vapaaehtoisten kanssa. En siis tällä hetkellä jaksa valittaa, kuinka Suomessa oppimateriaalin saaminen kestää kolme kuukautta tai että vaatii byrokratiaa saada avustaja tai taksimatkat. Minä kuitenkin saan ne, nämä täällä eivät. Mutta lopetanpa tähän tämän nyyhkyosuuden.

Työskentelen koululla vain noin kahteentoista asti päivällä. Normipäiväni kulkee siis kutakuinkin näin: aamiainen, dalla dalla koululle (olen siellä puoli yhdeksän ja yhdeksän välissä), töitä, kotiin lounaalle ja vapaa ilta. Kuuden-seitsemän aikaan pitää viimeistään olla takaisin kotona, ellei halua käyttää taksia. Pimeällä ei nimittäin ole turvalista liikuskella ulkona kävellen.

Vapaa-aikaa on siis paljon. Sunnuntaina menimme (vahingossa) joihinkin kristillisiin juhliin. Kurkkasimme, mitä tuossa ihan kotitaloa lähellä sijaitsevassa koulussa tapahtuu. Siellä olikin juhlat, joihin meidät toivotettiin tervetulleiksi. Siellä ainoina valkoihoisina sitten palloilimme, söimme ja kuuntleimme afrikkalaista kristillistä musiikkia. Muutenkin olemme ottaneet lähialueen haltuun. Viikonlopuille voimme sitten suunnitella pidempiäkin reissuja ja aktiviteetteja. Niin ja shoppailu on kyllä halpaa: olen ostanut mekon ja kengät alle viidellä eurolla.

Isäntäperheessä olot ovat oikein mukavat. On hyvää ruokaa, ainakin melkein lämmintä vettä tulee suihkusta (ei siellä kauaa viitsi olla jäätymässä, mutta voisihan se kai kylmempääkin olla...), on oma puhdas huone ja runsaasti puhdistettua vettä juotavaksi. Paljon riisiä, kasviksia, viljaa, paahtoleipää ja maapähkinävoita tulee varmasti tällä reissulla syötyä. Ja ugalia - perinneruokaa. Siis hyvästit kuumalle suihkulle, kaurapuurolle ja ruisleivälle!

Arki on alkanut mukavasti! Terveisiä Afrikan talvesta: juuri puin villapaidan ja villasukat, jotta tarkenen nukkua!

Missään vaiheessa en kuitenkaan jaksanut kuluttaa aikaani panikoimiseen tai stressaamiseen. Olen vähän sellainen, että keksin miten toimia vasta sitten, kun on pakko. Niinpä hoitelin ja selittlein odottamattomat tilanteet aika sujuvasti. Pakko on paras motivaattori ja erikoistilanne pistää toimimaan.

Ikimuistoisena voin muistella muutamaa tilannetta. Esimerkiksi sitä, kun istuin yhden aikaan yöllä Kilimanjaron lentokentällä, purin kaikki käsimatkatavarani lattialle etsiessäni matakatavaratarraa. Tai tilannetta, kun yritin päästä kyseiselle Kilimanjaron lentokentälle ja sanoin varmaan kymmenen kertaa, että rokote kyllä on, mutta ei rokotekorttia.

No, tänne kuitenkin selvittiin. Hymyilemällä, valkoisella kepillä ja USA:n dollareilla ratkeaa ongelma jos toinenkin. Voin kuitenkin selittää vähän tarkemmin. Lentosuunnitelmahan oli Helsinki-Lontoo-Nairobi-Kilimanjaro. Jo Lontoossa meinasi tulla aika kiire; hiukan kuumotti, kun taulussa luki flight is closing. Mutta ei ongelmaa. Lontoo-Nairobi -lento oli kuitenkin niin paljon myöhässä, että emme mitenkään ehtineet Nairobista Kilimanjaroon menevälle lennolle. Siellä sitten Nairobissa ihmettelimme, mitä tehdään. Joku lopulta onnistui (British Airwaysin korvaamana) vaihtamaan liput Kenya Airlinesin lennolle, joka meni myöhemmin yöllä.

Nairobista toki soitin ja ilmoitin meitä odottaville, että lentoaikamme on muuttunut. Meitä luvattiin olla vastassa kuitenkin. No, sitten pääsimme sinne Kenya Airlinesin koneeseen. Minua ei ole ikinä pelottanut lentäminen niin paljon. Se kuulkaa heilui se pikkukone aivan koko ajan ja joka suuntaan, eikä natinakaan kuulostanut aina kovin lupaavalta.

Olin jo aiemmin matkalla muistanut, että rokotekortti jäi sinne pöydälle. Ajattelin kuitenkin fiksuna tyttönä, että eipä sitä varmaan kysytä. Vaan kuinka ollakaan: your yellow fever vaccination documents, please. Voi helvetti. Siinä sitten selitin, että en minä siitä nyt saa sedälle kopiota, vaikka kuinka pyytäisitte. Semiystävällinen setä  otti minut jonnekin pikkuhuoneeseen, täytin miljoona paperia, sepitin niihin ulkomuistista rokotetietoni yms. ja maksoin 50 dollaria. Problem solved!

Sitten piti löytää Projects Abroad –kyltin kanssa odottava henkilö. Olimme rokotesäädön takia taas melkein tunnin lisää myöhässä. Tyyppiä ei näkynyt. Apua tarjosivat vaikka minkälaiset kulkijat, ja alkoi valkoihioisia suomalaistyttöjä jo vähän pelottaa. Mutta sitten tuli tyyppi vannoen, että hän on Projects Abroadilla töissä. Siinä vaiheessa olimme jo niin epäluuloisia, että minä vähän testailin häntä. Lopulta hän siis osoittautui ihan totta puhuvaksi henkilöksi. Ja hän lupasi viedä meidät oikeaan isäntäperheeseen, jonne saavuimme kolmen jälkeen yöllä.

Nairobissa lennon vaihtuessa hukkuivat myös matkatavarat. Ne luvattiin toimittaa klo 10 lauantaiaamuna. No tämä lauantaipäivä koitti. Järjesötn työntekijät tulivat tapaamaan. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että meidät lentokentältä pelastanut työntekijä oli lentokentällä sattumalta henkilökohtaisista syistä ja ystävällisesti nappasi meidät, mutta meitä odottanut työntekiä ja me emme koskaan kohdanneet. Matkatavaroitakaan ei näkynyt vielä. Siihen selitys oli: ”Come on, we are in Africa”.

Sitten vaan niillä tavaroilla mentiin, mitä oli. Saimme paikailliset prepaidit ja rahaa vaihdettua. Isäntäperheen äiti kysyi meitä mukaan kirkkoon. Emme arvanneet, että joutuisimme keskelle afrikkalaisia häitä. Kirkko täyttyi naurusta, huudosta, vislauksilta (kuulosti vähän Tarzan-huudoilta), ja olimme välillä hieman ihmeissämme ja hämillämme ainoina valkoihoisina mitään swahilista ymmärtämättä. Tunnelma oli kuitenkin iloinen: juhlaa, tanssia ja laulua oli kaikkialla.

Häiden jälkeen pääsimme vihdoin host fatherimme kanssa hakemaan matkatavaroita, jotka olivat saapuneet kaupunkiin. Oi sitä tunnetta, kun sai puhtaita vaatteita, shampoota ja tietokoneen. Muutenkin puitteet ovat kunnossa. Isäntäperhe on rikkaampi pariskunta, joka majoittaa kerrallaan neljä vapaaehoista. Tällä hetkellä meidän lisäksemme täällä on tanskalainen (lähtee perjantaina) ja amerikkalainen (lähtee maanantaina). Löytyy länsimainen vessa, lämmintä vettä suihkusta ja puhtaat lakanat + malariaverkot. Ruoka on hyvää ja puhdasta vettä riittää juotavaksi. Englantiakin host-vanhemmat puhuvat melko mukavasti. Ja koko ajan itsekin opppii uusia swahilin sanoja.

Huomenna aiomme tutustua vähän tarkemmin lähiympäristöön täälä Cet Gardenin alueella. Maanantaina menemme taas Arushan keskustaan, hoidamme paperiasiat kuntoon ja saamme perehdytyksen. Tiistaina alkaa varsinainen vapaaehtoistyö.

Still alive, greetings from Africa!

Viikko sitten vietin ”tupariläksiäiset”. ”Tää on vika ilta kun nähdään”. Sain lahajksi mm. vessapaperia. Alkoi olla havaittavissa lähdön tunnelmaa.

Tänään vietin vikan päiväni Suomessa. Rakas ystäväni järjesti minulle yllätyksen vieden minut seikkailemaan yläköysiradoille. Monesti totesin, että mitään tämän pahempaa ei voi tulla kuudessa viikossa vastaan. Sokkona vaijereiden varassa oli aika jännää!

Olen siis valmis lähtemään. Laukku on melkein kokonaan pakattu, sulkemista vaille valmis. Kaikki tarvittava on mukana. Edessä reilun 15 tunnin matka. Viikonlopun vietän rennosti isäntäperheessä, maanantaina on perehdytyspäivä ja tiistaina pitäisi aloittaa työskentely koululla.

Eniten tällä hetkellä jännittää melko tiukka tunnin vaihtoaika Nairobin lentokentällä. Katsotaan, feilaanko jo menomatkalla myöhästymällä lennolta. No ei kai sellaista minulle voisi sattua...

Onneksi minulla on ystäviä, joilla on hyvä huumori. Olen viettänyt heidän kanssaan viimeisen illan, syönyt viimeisen aterian ja muuta yhtä dramaattista. Olen luvannut pitää huolta itsestäni ja tulla ehjänä takaisin.

Lähden siis matkaan päässäni ihanat ystävät Suomessa ja laulu Ettei nyt vaan sattuis mitään. Nyt toteutan syksyisen päähänpistoni lähteä Afrikkaan!

ps. Jos haluatte nähdä melko psykedeelisiä unia, suosittelen Lariamia....

Siis mitä järkeä? Mistä tällainen idea? No, aivan yksinkertaista: halusin tehdä jotain uutta ja ihmeellistä, jotain erikoista. Olen pitkään miettinyt pidempää ulkomaanmatkaa, jossa olisi jokin järkevä sisältö. Vapaaehtoistyö oli siis looginen ratkaisu. No miksi sitten juuri Afrikkaan? Haluan nähdä ja kokea jotain uutta. Erilaisen kulttuurin, erilaisen ympäristön, erilaisia ihmisiä.

Nyt oli siis tiedossa, että halusin vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Sitten vain Google käyttöön, sähköpostiviestejä kirjoittamaan ja puheluita soittamaan. Se ei edes ollut vaikeaa: pian minulla oli selvä suunnitelma. Aion siis viettää kuusi viikkoa Tansaniassa Arushan kaupungin lähellä. Tengerun kylässä sijaitsee Patandi Special Needs School eli paikallinen valtion ylläpitämä vammaisten lasten koulu. Siellä työskentelen vapaaehtoisena viitenä päivänä viikossa.

Tällä hetkellä kaikki on aika lailla valmista. Rokotukset on hankittu ja viisumit saatu. Pakkausoperaatio tosin on vielä täysin tekemättä – no ei aivan täysin, olen kirjoittanut listan, mitä aion ottaa mukaan. Olen löytänyt matkalleni avustajan, olen saanut isäntäperheen yhteystiedot ja olen lukenut lukuisia infopaketteja Tansaniasta.

Yllättävän vähän jännittää. Olen ihan varma, että paljon kysymyksiä, yllätyksiä ja hankalia tilanteita tulee vastaan. Suuresti mietityttää esimerkiksi se, miten paikalliset suhtautuvat näkövammani. Tansaniassa kun vammaiset vähän enemmän oleskelevat kotona perheen hoidettavina; heitä ei mielletä samalla tavalla toimiviksi yksilöiksi kuin täällä meillä. Sokkona sörkkää kätensä joka paikkaan, joten huono hygieniatasokin vähän mietityttää. No, kumihanskoja on pakkauslistalla. Koko tähänastisen prosessin aikana näkövammani ei ole ollut ongelma missään vaiheessa. En usko, että se on sitä matkallakaan. Voin todistaa, että pystyn tekemään vapaaehtoistyön siinä missä muutkin.

En jaksa stressata. Elämässä aika moni asia yleensä järjestyy jotenkin. Ihan sama miten, kokemuksia ne ovat kuitenkin! Tansania – täältä minä ihan kohta tulen!