Viimeiset päiväni tansaniassa olivat täynnä tekemistä ja väsymystä, joten kirjoittaminen jäi tänne koti-Suomeen. Onnistuin saamaan kuumeen ja flunssan, mutta en malttanut jäädä sitä sängyn pohjalle parantelemaan. Pitihän tehdä viimeiset työt ja hyvästellä kaikki ihmiset.

 

Viimeksi kerroin, että suunnitelmissa on mennä orpokotiin. Vierailimme loppujen lopuksi Faraja Orphanagessa monta kertaa. Meille esiteltiin paikka, kuulimme paljon uskomattomia ja karuja tarinoita lasten menneisyydestä ja perheistä, leikimme lasten kanssa jne. Sunnuntaina menimme yhdessä orpokodin väen kanssa kirkkoon. By the way, siinä jumalanpalveluksessa sinattiin lammas - se vain talutettiin sinne alttarille ja pappi siunasi. Lisää tästä oprokodista löytyy, kun kirjoittaa Googleen Faraja Support Organisation. Tutustukaa ihmeessä!

 

Ennen lähtöäni tein myös pienen lahjoituksen orpokodille. Sinne jätin saippuani, käsidesini, laastarini – kaiken pikkutavaran, jota saan helposti Suomessa ja joka vie laukussani tilaa. Kävin myös ostamassa vähän riisiä, sokeria ja papuja lapsukaisille. Tavaraa kertyi pari muovikassillista. Voi sitä aitoa kiitollisuutta, joka orpokodin henkilökunnasta ja lapsista huokui, kun vierailimme, leikimme ja lahjoitimme. Sain todistuksen vapaaehtoistyöstä orpokodissa – vaikka en edes virallisesti ollut siellä vapaaehtoisena. Aina siis kannattaa kävellä kaduilla silmät auki ja vierailla uusissa paikoissa. Voi löytyä mahtavia kokemuksia ja ihmisiä!

 

Oli haikeaa jättää hyvästit myös omalle koululleni ja kaikille sen lapsille. Yhteystiedot on kuitenkin vaihdettu, joten yhteydenpito ja yhteistyö voi jatkua tulevaisuudessakin. Näkövammaisten luokka ei kyllä voisi toivoa parempaa opettajaa kuin heidän Mustapha. Hänen perheensä (vaimon ja tyttärien) luona me vierailimme sunnuntai-iltana. Juttelimme monta tuntia kaikenlaista, söimme hedelmiä ja kuuntelimme afrikkalaista musiikkia. Aivan älyttömän fiksu sokea tyttö Clara jäi myös erityisesti mieleeni – onneksi Mustapha lupasi välittää hänen kuulumisiaan minulle. Haluan innolla seurata hänen koulutaivaltaan eteenpäin.

 

Isäntäperhe on siis muuttunut omaksi yksiöksi Leppävaarassa. Lenotmatka oli aika tuskainen, tosin loppua kohden kuume vähän laski ja olo alkoi olla mukavampi. Onneksi British Airwaysin pitkällä lennolla oli ihan mahtava stuertti varustettuna loistavalla irkkuaksentilla. Palvelu siis pelasi. Ja tällä kertaa ehdimme kaikille lennoille, vaikka vähän kiire Lontoossa tulikin...

 

Nyt pitää itse pestä pyykit ja laittaa ruoka. Enää ei house girl koputa ovelle ja huuda ”welcome dinner”. Enää ei tarvitse koko ajan puhua englantia tai tönkköswahilia. Työaamut afrikkalaisella koululla ovat ohi. Kuusi viikkoa, jotka vietin Tansaniassa, olivat unohtumattomia ja ikimuistoisia. Nautin niin työstäni koulussa, orpokodissa kuin vapaa-ajastanikin. Muistan edellen elävästi vesiputousseikkailuni – näitä juttuja voi muistella vielä pitkään.

 

Matka antoi paljon onnistuneita muistoja, opettavaisia kokemuksia ja uusia tuttavuuksia toisista vapaaehtoisista taksikuskeihin ja lähikaupan myyjiin. Olen ylpeä, että päätin lähteä vapaaehtoistyöhön. Hienon matkan jälkeen on hienoa palata onnellisena Suomeen ja omaan sänkyyn. Nyt uni maistuu, sillä lentokoneessa onnistuin torkkumaan vain pari tuntia.

 

Ja olen täyttänyt lupaukseni – palasin ehjänä takaisin! Ettei nyt vaan sattuis mitään – ei sattunut ainakaan mitään pahaa.

 

Kiitos kaikille blogin seuraajille! Kwaheri = goodbye!

Takana on neljäpäiväinen työviikko. Sen aikana on ollut ilo nähdä, kuinka paljon korjatut pistekoneet lapsia ilahduttavat. Hieno tunne, kun jokainen lapsi keskittyy sataprosenttisesti omaan pistekoneeseensa – luokka täyttyy onnellisesta kolinasta ja naurusta. Hienoa, että Sokeain Lasten Tukisäätiö rahoitti pistekoneiden korjauksen! On mukava huomata, että omalla toiminnallaan voi etsiä apua koululle.

 

Maanantai oli siis kansallinen vapaapäivä (liittyi manviljelykseen / maatalouteen). Silloin vierailimme uuden tuttavuuden, Pastorin (lempinimi oli helpompi oppia kuin se oikea nimi), luona. Hän siis työskentelee tarjoilijana ravintolassa, ja sitä kautta saimme kutsun hänen poikamiesboksiinsa. Siellä hän innoissaan selitti omista projekteistaan, haaveistaan ja suunnitelmistaan. Hän haluaa perustaa yrityksen, ei jäädä ravintolaan ikiajoiksi. Sanoisinko, että mielenkiintoinen tyyppi. Välilä suunnitelmat kuulostivat aika uskomattomankin lennokkailta ja suurilta...

 

On mukava vierailla afrikkalaistyyppien kodeissa. Se touhu jatkuu huomenna, kun näkövammaisten luokan opettaja kutsui kylään. Tarjolla on useimmiten riisiä, papuja tai ugalia. Ja miettikääpä, että paikalliset syövät ugalinsakin käsin. Se siis muistuttaa koostumukseltaan tönkköä puuroa. Miltään se ei maistu, mutta usein se tarjoilllaan kastikkeen, kalan, papujen tms. kera.

 

Tällä hetkellä isäntäperheessämme asuu todella monta vapaaehtoista. Italialainen kaveri innostui eilen kokkaamaan illalliseksi italialaista pastaa – se oli loistavaa vaihtelua riisille ja pavuille! Ihmisiä siis tulee ja menee koko ajan. Muutenkaan ei ikinä tiedä, kuka ovesta milloinkin pelmahtaa sisälle. Eräänä iltana olohuoneeseen vain tehtiin rukouspiiri, johon me vapaaehtoisetkin sitten osallistuimme. Open doors for everyone tai jotain.

 

Tänään on tarkoitus mennä tutustumaan orpokotiin. Sinnekin saimme kutsun tuossa jokin aika sitten. Maanantaina ja tiistaina on vielä töitä, mutta sitten tuleekin jo aika sanoa heipat. Vähiin käy ennen kuin loppuu.

 

Dalla dalla on kyllä edelleenkin mielenkiintoinen kulkuväline, vaikka siihen onkin jo tottunut. Yksi päivä istuin puristuksissa ihmisten keskellä ja rahastaja kuiskaili koko matkan ”how are you””, ”see you tomorrow” yms. Aika monella dallamatkalla ihmiset keskustelevat meistä valkoihoisista. Tunnistan sanan mzungu, mikä siis tarkoittaa valkoista. ”Hey mzungu, how are you?” on aika yleinen huuto kadulla. Dallassa saa myös olla tarkkana oikeudestaan vaihtorahoihin. Ja ylipäätään siitä, että pääsee sinne minne haluaa...

 

Vähän alkaa jo jännittää, kuinka kotimatka sujuu. Jos vaikka tällä kertaa pääsisi jokaiselle lennolle, mihin on tarkoituskin. Ja jos matkatavaratkin kulkisivat ilman ongelmia. Luotan ainakin siihen, että lentokentälle pääsemme ajoissa, sillä luottotaksikuski Gilbert lupasi hoitaa kyydin. Muihin afrikkalaisiin en samalla tavalla luottaisi, koska African time, African way ja hakuna matata. Mutta toisaalta on aika rentoa, kun täällä ei stressata mistään ja on ihan ok olla vaikka pari tuntia myöhässä...

Tänään vietän 20-vuotissyntymäpäivääni. Ensimmäiset onnittelut sain host mamalta – vähän oli hankalaa, kun hän tuli halaamaan, kun minulla oli hammasharja suussa. En muuten tiedä miksi, mutta hämmästyttävän usein sattuu niin, että joku haluaa puhua minulle juuri silloin, kun olen käytävän lavuaarilla pesemässä hampaita... Ja niin, äiti oli ommellut minulle myös pienen laukun lahjaksi!

 

Kävimme tänään afrikkalaisessa jumalanpalveluksessa. Se oli hieno ja mielenkiintoinen kokemus! Ei haitannut yhtään, vaikka en ymmärtänytkään, mistä puhuttiin. Palvelus kesti kaksi tuntia. Kirkossa laulettiin, tanssittiin, rukoiltiin, kastettiin lapsi, kerättiin rahaa... Lisäksi puolisen tuntia puhui erittäin vihaisen kuuloinen nainen: hän huusi niin, että olisi kyllä ollut mielenkiintoista tietää, mistä hän saarnasi. Olimme kirkossa yhdessä talomme house boyn kanssa, ja häneltä katsoimme mallia, mitä milloinkin kuuluu tehdä. Hän osaa sanoa englanniksi ainakin here, come, stand up ja sit down. Ja jännittävä lisätieto: jumalanpalveluksen jälkeen kirkon pihalla huutokaupattiin tavaraa.

 

Kirkossa käymisellä oli seurauksensa. Tänne kotitaloon ilmestyi host maman ystävä, joka oli nähnyt meidät kirkossa ja halusi tavata ja puhua. No mikäs siinä sitten. Tämän miehen tarkoitukseksi osoittautui kuitenkin vain ja ainoastaan se, että hän halusi rukoilla, jotta saisin näköni takaisin.

 

Jos tällainen tyyppi olisi tullut vastaan kadulla, olisin sanonut suoraan ei kiitos. En nimittäin kaipaa yhtään sääliä, vaikka tällaiset tyypit tarkoittavatkin vain hyvää. Yritin kuitenkin olla kohtelias, koska kyseessä oli isäntäperheen äidin ystävä. Joo, olen luterilainen. Ei, en syytä Jumalaa sokeudestani. Joo, olen ihan fine sen kanssa, etten näe. Ei, en usko, että saan ikinä näköäni takaisin. Mutta rukoile nyt sitten, jos se sinulle itsellesi on niin tärkeää. Ja tyyppi veti kunnon setit swahiliksi!

 

Kirjoitin viimeksi Le Patio –nimisestä ravintolasta, jossa olemme käyneet usein. Tänään tarjoilijan lupaama yllätys siis toteutuu. Sen lisäksi hän kuitenkin ehti kutsua meidät kotiinsa käymään, koska ”I believe in God and business is everywhere”. Mitähän sekin sitten tarkoittaa, se selviää todennäköisesti huomenna iltapäivällä. Summa summarum: täällä siis tapaa erittäin mielenkiintoisia ja välillä hieman erikoisia tyyppejä. Afrikassa on helppo löytää ystäviä tai ”ystäviä”.

 

Eilen olimme taas liikkeellä Mystery-Peterin kanssa. Tällä kertaa vierailimme Maasai villagessa. Siellä näimme perinteisen vuohenteurastuksen ja maasaitansseja. Heimon jäsenet myös myivät tekemiään koruja. Maasait siis asuvat kylässä hyvin yksinkertaisissa olosuhteissa. Vuohet, aasit, koirat ja kanat elävät ihmisten kanssa pienissä taloissa. Ei sähköä, ei juuri huonekaluja. Säännöt yhteisössä ovat hyvin tiukkoja: miehet ovat naisten kanssa vain tehdäkseen lapsen. Mitä rikkaampi mies, sitä useampi vaimo. Mutta mies ei siis koskaan nuku naisen kanssa ellei tarkoitus ole lisääntyä. Miehet eivät siis elä naisten ja lasten kanssa ihan perusperhe-elämää. Ja miehiä rangaistaan, jos he itkevät. Kävi myös ilmi, että Peter itsekin on lähtöisin maasaiyhteisöstä: hänen isänsä on rikas mies, jolla on kahdeksan vaimoa ja paljon lehmiä.

 

Perjantaina oli Projects Abroadin community day. Se tarkoittaa sitä, että kaikki vapaaehtoiset eri projekteista kokoontuvat samaan paikkaan tekemään jotakin yhdessä. Tällä kertaa päivä järjestettiin Tengerussa minun koulullani eli Patandi Special Needs Schoolissa. Maalasimme aitoja sekä koulun ja asuntoloiden seiniä. Rapatessa roiskuu eikä maalaus ehkä ole vahvinta alaani, mutta homma oli hauskaa kaikista naaman maalitahroista huolimatta.

 

Torstaina olin yli kaksi tuntia afrikkalaisella kampaajalla, joka on host maman kaveri. Hän väänsi hiukseni täyteen pieniä lettejä – African style. Aika jees! Mikäs siinä oli istuessa ja popcornia syödessä, kun nainen jutteli swahiliksi ja letitteli.

 

Huomenna täällä on kansallinen vapaapäivä, joten minullakin on vapaata koululta. Ei tässä siis enää edes ole hirveän montaa työpäivää jäljellä. Aika kuluu.

 

ps. Riisi ja pavut alkaa pikkuhiljaa tulla korvista ulos! Toisaalta siihenkin tottuu, että kaikkialla on aina vaan rice and beans!

Tällä kertaa listaan muutaman positiivisen asian. Mitään järisyttävää tai dramaattista ei ole tapahtunut, joten tästä listasta löytyy melko tavallisen arjen mukavia puolia.

 

1. Le Patio. Kyseessä on aivan mahtava ravintola. Kuinka onnelliseksi hyvä ruoka, juoma ja livemusiikki voikaan ihmisen tehdä? Olemme vierailleet tässä ravintolassa nyt pari kertaa. Perjantai-illan illallinen toi täydellisen päätöksen työviikolle. Paikan palvelukin on aivan fantastista. Kyseisen ravintolan tarjoilija ihan muuten vaan lupasi järjestää minulle synttärilahjan – eli 7.8. on tiedossa synttäriruokailu jonkun yllätyksen kera.

 

2. Löysin rahoitusta auttamaan koulua, jossa työskentelen. Koulussa on 13 pistekonetta, joista 10 on rikki. Mutta rahaa koneiden korjauttamiseen ei ole. Minä aktiivisena toiminnan ihmisenä lähdin selvittelemään, miten voisin saada hankituksi 300 dollaria. Suomalainen Sokain Lasten Tukisäätiö lähti mukaan, ja asia siis järjestyy! Mahtava fiilis, kun oikeasti saa jotain aikaan!

 

3. Vähän edelliseen liittyen, mutta siis nyt tiedän, mihin lähetän jatkossa vanhat valkoiset kepit, kohokartat, kulkuspallot... En heitä mitään pois; nyt kaikelle näkkärikamalle on hyvä sijoituspaikka.

 

4. Saimme kutsun lauantailounaalle eräiden opettajien kotiin. He asuvat pienessä talossa koulun alueella. Siellä tämä opettajapariskunta lapsineen tarjosi meille perinteisen tansanialaisen lounaan. Paistettua kanaa, hedelmiä, perunoita... Pieni talo, mutta niin lämmin tunnelma! Eikä sekään haitannut, että nämä opettajat eivät hirveästi puhu englantia. Tunnelma on joskus sanoja hienompi!

 

5. Sokkobonarit. Tällä tarkoitan siis sitä hyötyä, mikä joskus valkoisella kepillä on (siis sitten, kun joku vihdoin on tajunnut, mitä se tarkoittaa). Tämä toki on vähän ristiriitaista, koska periaatteessa en halua/tarvitse kenenkään sääliä. Mutta jos saan ilmaisen korun, patsaan tms., koska olen sokea, en kieltäydy. Enhän minä lentokentälläkään kieltäydy menemästä valkoisella kepillä jonojen ohi, vaikka ihan hyvin voisin seistä jonossakin. Pari rannekorua, leijona- ja lintupatsas on tällä hetkellä sokkobonarivarastossa. Älkää huoliko, en tahallani etsi valkoisella kepillä ekstraa, mutta kun sitä vaan joskus saa...

 

6. Aurinko. I love the sun! Saan täällä ihan kivan rusketuksenkin! Rantaa ei ole eikä bikineissä voi makoilla, mutta en valita sortseissa ja topissa nurmikolla loikoilemisesta ja hyvän kirjan kuuntelemisesta. Täydellistä! Eli terveisiä tosiaan Afrikan talvesta – kyllä täällä tarkenee!

 

7. Olen urhoollisesti juonut jokaisena työpäivänä tauolla ”lehämjuomaa” (tanzanian tea). Se siis ei maistu teeltä alkuunkaan. Suoraan sanottuna se maistuu lämpimältä maidolta, jossa on hulluna sokeria. Enkä tiedä, onko siinä oikeasti paljon muuta. En ole oppinut pitämään siitä, mutta olen oppinut sietämään sitä.

Tähän alkuun teen pienen listan asioista, joita välillä kaipaan Suomessa. Huomatkaa: ruisleipä, salmiakki ja oma sänky eivät päässeet listalle (vaikka salmiakkini olenkin jo kaikki syönyt).

 

1. Kaipaan olla nobody. ”Hi, sister!” ”Kiss me baby.” ”I love you.” “Marry me.” “You will be my wife.” “Give me money.” Valkoihoisena et saa kävellä kadulla hetkeäkään rauhassa. Joskus kaipaa sitä, että saisi vaikka edes käydä kaupassa ilman, että kaikki tuijottaa.

 

2. Kaipaan, että ihmiset tajuaisivat, mitä valkoinen keppi tarkoittaa. Tällä 99 prosenttia ei tunnu tajuavan. Aina saa selittää, eikä sekään aina mene perille... Mutta eipä se sinällään haittaa, että vaatekaupoissa koko ajan tarjotaan peiliä ja kauppiaat näyttävät maalauksiaan osoittamalla. Ei oo multa pois! Sain hyvän allennuksen maalauksesta, kun totesin, etten näe sitä. Ja sain siltä tyypiltä ilmaisen rannekorunkin.

 

3. Välillä on ikävä bussia 550. Tai ylipäätään sitä, että kukaan ei istu bussissa viereen. Tai jos istuu, ei ainakaan yritä hiplata perseestä (siihen on syyllistynyt täällä jo kaksi dalla dalla –kuskia). Mutta dont’t get me wrong, on täällä mukaviakin bussimatkustajia ja –kuskeja: monessa dallassa soi hyvä musiikki ja on muutenkin iloinen meininki.

 

4. Ihan vaan joskus tulee pienoinen ikävä sitä, että asiat yksinkertaisesti toimisivat. Ostin rajattoman netin puhelimeeni. Se lakkasi toimimasta, menin kauppaan russuttamaan aiheesta ja sain vastauksen: "Ei meillä myydä rajatonta pakettia." "Mutta minä ostin rajattoman paketin." "Joo niin me sanottiin, mutta ei se ole rajaton." Että sillä lailla. Yhtenä päivänä kyyti oli sovittu kymmeneksi. Vartin yli tuli viesti: tulen puolelta. Kello 10:45 tyyppi ilmoitti, ettei enää mene kauan, ja silti odotettiin vielä reilu puoli tuntia. Hakuna matata - karibu Tanzania! Don't worry, welcome to Tanzania!

 

No se siitä listasta. Mitäs itten olen viime aikoina tehnyt?

 

Alkuviikko meni töissä. Ei mitään uutta sillä rintamalla siis. Olemme aloittaneet maalipallon pelaamisenkin täällä – lapset olivat innoissaan. Huomenna uudestaan!

 

Tiistaina koulun jälkeen kävimme Makumiran yliopistolla, joka on luterilaisen kirkon koulutuspaikka. Tapasimme siellä työskenteleviä suomalaisia. Makumirassa järjestettiin tanssi- ja musiikkiesitys. Rumpuja, laulua, bambuhuilu... Oli oikeasti todella mahtavaa kuunneltavaa!

 

Loppuviikon olinkin sitten enemän tai vähemmän sängyn pohjalla. Kuume pomppi parin tunnin välein ylös ja alas ja päänsärky esti välillä edes avaamata silmiä. Onneksi pystyin eristäytymään todellisuudesta maalipallolaisen ja vastamelukuulokkeiden avulla. Nyt olen jo elävien kirjoissa enkä kärsi enää kuin pienestä nuhasta ja kurkkukivusta.

 

Eilen kävimme Maasai marketissa. Maasai-intiaanit myyvät siellä tekemiään tuotteita. Tinkaaminen oli jälleen päivän sana. Nyt minulta löytyy mm. afrikkalainen rumpu, kirahvimaalaus ja muuta yhtä mahtavaa. Maasai marketiin on vielä pakko palata uudelleen. Liian pitkään ei jaksa olla kerrallaan kauppiaiden ksekllä, jotka repivät ja huutavat kilpaa saadakseen asiakkaita omaan kojuunsa. Nyt jo huolestuttaa, miten saan kaikki ostokseni mahtumaan matkalaukkuun...

 

Niin ja tänään oli taas Mystery-Peterin vuoro. Ajeltiin reilu pari tuntia kuumille lähteille. Viimeisin Peterin järjestämä seikkailu mielessäni olin varautunut suurin piirtein kaikkeen. Mutta ei tänään ollut paha ollenkaan. Pääsimme autolla suoraan kuuman lähteen luo. Ja pääsinpä uimaan luonnon vesiin Afrikassa! Siellä minä kalojen ja kasvien tökkiessä pulikoin. Uskalsin myös ihan vapaaehtoisesti hypätä liaanilla veteen. Silmät kiinni ja kohti ääretöntä: vauhtia, liaanista kiinni ja sitten odotin, että minulle huudettiin, koska voin päästää irti ja hypätä veteen. Aika siistiä!

 

Näissä Peterin reissuissa oikeastaan parasta on juuri se, että hän ei pahemmin etukäteen kerro, mihin mennään. Ei tietoa, kuinka pitkä matka eikä millainen ympäristö. Säilyy jännitys loppuun asti. Nyt olen jo tottunut siihenkin, että Peter ystävineen on aina reilusti myöhässä. ”You know, the African time!”.

 

(Huom! Tämä teksti on kirjoitettu sunnuntaina, mutta huonon nettiyhteyden takia postaaminen ei onnistunut silloin. Netti, sähköt, kuuma vesi – ne joko ovat saatavilla tai sitten eivät. Se on fifty-fifty.)